Näin sinut keskiviikkona. Ihan ohimennen. Näit sinäkin minut. Ihan hurja myllerrys ajatuksissa kun kävelin pois taakseni katsomatta. Ja ollut siitä lähtien. En tiedä olisiko pitänyt pysähtyä vaihtamaan muutama sana. Myöhäistähän tuota enää on miettiä. Ehkä parempi näin. En kävellyt pois epäkohteliaisuuttani, vaan koska en halua sinua häiritä. Enkä halua pahentaa omaa oloanikaan tästä enää.

Ikävä on.

 

Aiemmin kirjoittelin odottavani kesää, että se oikoisi asioita. Eihän vuodenaika sitä tee. Aika ehkä, ilman vuoden-etuliitettä. Itsetutkiskelua on riittänyt. Se alkoi syksyllä ja on jatkunut tähän päivään. Ja varmaankin jatkuu vielä pitkään. Sen verran pysäyttäväksi osoittautui tuo suhdejupakka josta tässä on tullut avauduttua. Sai todellakin miettimään itseään, käyttäytymistään ja reagoimistaan ihmisiin. Tai tässä tapauksessa ihmiseen. Enpä olisi etukäteen arvannut.

Kuten aiemmista teksteistäni on nähtävissä, olin välillä hyvinkin katkera. Tunsin tulleeni petetyksi. Ja aiheuttaneeni pettymyksen. Noiden kahden asian suhde on vaihdellut, hetkittäin hyvinkin nopeasti ja yllättäen. Tällä hetkellä päällimmäisenä on jälkimmäinen. Ei ehkä enää kuitenkaan niin voimakkaana kuin joskus. Emme ole olleet missään tekemisissä noin kahteen kuukauteen ja ehkä se on jotenkin auttanut omaa tilannettani. Yhä hän kyllä on mielessä ihan päivittäin, mutta tavalla jonka kanssa pystyy jo elämään.

Olen liki sataprosenttisen varma että hän seurustelee toisena kanssa. Uskoisin että on tehnyt sitä muodossa tai toisessa jo pitkään, ehkä jo loppuvuodesta saakka. Se oli sitä aikaa kun vielä sain (ehkä väärinymmärrettyjä) signaaleja sieltä päästä. Signaaleja jotka tuntuivat siltä että ehkä vielä sittenkin... En ole tuosta varma, eikä se tietenkään minulle enää mitenkään kuulukaan, mutta ajatuksena se ei ole miellyttävä, vaikka olenkin yhä sitä mieltä että hän on ansainnut paljon parempaa mitä on saanut aiemmilta seuralaisiltaan. Siis niiltä osin joista minä olen tietoinen. Kaikesta en ole.

Yhä enemmän myös tuntuu siltä, että hän ei sittenkään kovin paljoa itsestään ja toiveistaan minulle koskaan kertonut. Joskus tuntuu että olin testattavana. Tutkittavana. Että olisikohan tuosta miehestä mihinkään. Jaksaisikohan tuo mies tätä showta. Jaksaisikohan tuo ymmärtää. Ja ennen kaikkea jaksaisikohan ymmärtää niin ettei tuo omia ongelmiaan esille. Olen varmaankin väärässä, mutta kaikkea tulee mieleen.

Olen myös jatkanut sitä epämiellyttävien asioiden ja piirteiden löytöretkeilyä itseeni. Mustasukkaisuus jo onkin tullut esille. Toinen on tämä mielialavaihtelu. Liittyy varmasti pitkälti syksyllä pohjalukemiin vajonneeseen itsetuntoon, tai sen puutteeseen. Se otti lujasti osumaa. Tunnen itseni rumaksi, lihavaksi, mielenkiinnottomaksi. Hylätyksi. Tunnen ettei minulla ole paljoakaan arvoa. Tai ehkä pitäisi sanoa että tunsin... Päivän kunnosta riippuen. Joka tapauksessa, tämä koko juttu on antanut ajateltavaa ja murehdittavaa huomattavasti enemmän kuin olisin koskaan uskonut. On hetkiä jolloin elämä näyttää paremmalta, mutta on myös näitä hetkiä, kuten nyt, jolloin mikään ei näytä hyvältä ja tämä asia syö ajtukset täysin.

Tuntuu että annoin melkein kaiken mitä annettavissa oli. Hän taas vain osan siitä mitä olisi voinut antaa. Ja se osakin oli paljon enemmän kuin minun kaikki, joka ei riittänyt kuin hetkeksi. En tiedä haluanko enää koskaan rakastua. Jos niin käy, en tiedä osaanko olla pelkäämättä että sössin taas kaiken. Ja tuo pelko itsessäänhän jo tekee sen.

 

 

 

 

Lauantaiaamupäivä. Ei oikeastaan ole kirjoitettavaa... Elämä on töitä, nukkumista ja kaupassa käyntiä. Risoo oma saamattomuus. Olen lihonut, vaikka liikunkin, esimerkiksi kaikki työmatkat pyörällä. Tänään pakotan itseni ulos.

Luin näitä juttujani. Yhden aiheen ympärillä taitavat pyöriä. Nyt kun on kulunut parisen viikkoa tuosta dramaattisesta ilmoituksestani, jossa kerroin poistaneeni hänet facebook-kavereistani, olen kyllä huomannut jonkinlaisen muutoksen itsessäni. Pikku hiljaa pystyn olemaan ajattelematta häntä ja pikkuhiljaa myös ajattelemaan muuta. Yhä kyllä harmittaa se etten kyennytkään olemaan ystävä kanssaan edes netissä, olen aina kuvitellut olevani ihminen, jonka kanssa on kenen tahansa vaivatonta pysyä ystävänä. Ehkä vielä joku päivä, kunhan aikaa kuluu tarpeeksi. Olen ajatellut että on minullakin oikeus ajatella itseäni edes tuon verran, että yritän poistaa ajatuksistani asian, joka häiritsee niitä ihan liikaa ilman että tuntisin tekeväni aina jotenkin väärin. Se, että yritän saada elämäni kasaan on kai minun etuni mukaista. Ketä tai mitä se auttaa, että istun koneen edessä tuijottamassa hänen kuvaansa pystymättä tekemään mitään muuta? Ei minua ainakaan. Tein sitä talven siinä määrin että sen piti loppua. Edelleenkään en ajattele hänestä mitään pahaa, mutta jotenkinhan yli ja ohi on päästävä ja kyettävä jatkamaan elämäänsä. Uskon että olen hyvällä alulla.

Eilen illalla poistin sinut kavereistani facebookista. Tämähän voi kuulostaa naurettavalta liki viiskymppisten ihmisten ollessa kyseessä, mutta se oli melko iso päätös. Joskushan napanuora pitää katkaista lopullisesti. Olen syyskuusta lähtien tuijotellut kuviasi siellä, en nyt enää viime aikoina tuntikausia päivässä, mutta liikaa kuitenkin.

Olet sanonut usein ettet halua hukata minua elämästäsi kokonaan. Olet sanonut että haluat pysyä ystävänä aina. Voi olla että meidän käsityksemme ystävyydestä ovat erilaisia, mutta et sinä minua tarvitse mihinkään. Sanaakaan et ole sanonut enää aikoihin. Et edes silloin kun olen vain kysellut kuulumisia tai tervehtinyt, onnitellut tms. Ei se ole ystävyyttä. En minä halua olla mikään varaystävä.

Tuntuu kyllä pahalta. Jotenkin niin lopulliselta. Sinä olet paljon kovempiluontoinen ihmisenä kuin minä. Et takuulla anele että otan takaisin ystäväksi sinne. En tiedä huomaatko edes koko asiaa. Ystäviähän sinulla riittää, mikä ei ole ihme. Kukapa sinun kanssasi ei haluaisi ystävä olla. Olisin kai minäkin halunnut... Mutta et sinä minua tarvitse edes siellä. Parempi kai näin. Kun ei kuule eikä näe, voi ehkä lopettaa ikävöimisenkin. Sen mitä siitä on jäljellä.

Elämä jatkuu. Arpia tulee ja niitä annetaan, tahattomastikin, ilman pahaa tarkoitusta. Tiedät etten ajattele sinusta pahaa. Kaikkea hyvää sinulle. Tiedän että pärjäät. Minunkin pitää alkaa pärjäämään.

 

Nuorimmainen tytär (19) oli viikon tädillään, äitinsä siskolla. Aloin jännittämään jo ennen lähtöään, koska vanhasta muistista osasin odottaa ongelmia. Enkä odotellut turhaan, tälläkään kertaa. Äitinsä suku on joiltakin osin täydellisen kusipäistä. Anteeksi ilmaisu, mutta juuri muuten heitä ei voi käsitellä. Ovat jo pitkään, jo kauan ennen kuin jäin yksinhuoltajaksi, pitäneet minua ja lapsia hampaissaan. En viitsi tässä eritellä ja yksilöidä asioita ja tapauksia, mutta voin vakuuttaa että ovat tehneet elämämme hankalaksi kaikin keinoin, mitä vain lähisuvulla käytössään voi olla. Jatkuva, pitkitetty kosto siitä ettei lasten äidistä ollut äidiksi. Koston kohde olemme me. Ja se vain jatkuu.

Tyttö tuli eilen illalla kotiin ja on itkenyt suunnilleen siitä lähtien. Sai vielä junassa pidettyä itsensä kassassa, mutta tänne päästyään kaikki tuli taas kerran ulos. Häntä oltiin valvotettu, tiuskittu, kuulusteltu, haukuttu. Kaivettu vanhoja asioita, joista osaan hänellä ei ole osaa eikä arpaa, ei edes muistikuvia ja ammuttu silmille. Olen niin älyttömän vihainen ja surullinen. En minä enkä ole ollut täydellinen, mutta olen oman osani tuosta jo saanut, se ei vain näytä tälle suvulle riittävän. Lapsetkin pitää yrittää tuhota.

Ennen kuin joku sanoo että katkaise välit ja johan aikuinen lapsi voi sen itsekin tehdä... Me tiedämme kyllä. Mutta ei se aina ole niin yksinkertaista.

Tarvitsisin apua... en tiedä minkälaista tai keneltä. Saisi edes juteltua jonkun kanssa. Väsyttää.