Kummallista kuinka mieliala ja tuntemukset tätä jo päättynyttä suhdetta, tai sen kohdetta kohtaan vaihtelevat. Pohjavire on sama, eli ikävä, mutta joinakin hetkinä se on jotenkin vääränlaista ikävää. Varsinkin silloin kun on muita ongelmia päällä. Silloin on joskus ilmennyt tuntemuksia, joista en ollenkaan pidä, jotka eivät ole minulle tyypillisiä. Kuten nyt vaikkapa mustasukkaisuus. Se on kaiketi melko lievää lajia, mutta minulle suhteellisen uusi tunne. Aiemmissa suhteissani en ole sitä juurikaan tuntenut, vaikka joskus on ollut todella paljon syytäkin. Ihan aitoa syytä. Nyt oikeastaan ei ole, vapaa ihminenhän hän on eivätkä asiansa minulle mitenkään kuulu. Silti vain kaihertaa ajatus hänestä jonkun toisen kanssa. Sitä ei mielellään ajattelisi.

Yleensä kyllä olen melko rauhallinen ja tyytyväinen siitä, että olemme voineet pysyä ystävinä. Ystävyys on ollut katkolla muutamankin kerran tässä syksyn ja talven aikana minun harrastaessani ehkä lievästi painostavaa yhteydenpitoa taka-ajatuksena se että voitaisiin taas nähdä. Tosin on hän kyllä itsekin sitä ainakin kerran ehdottanut. Sanoi ikävöivänsäkin minua. Minähän otin senkin väärin... Aloin hoputtamaan kun olisi pitänyt vain malttaa mielensä.

Nykyään hän taitaa pitää minua hiukan onnettomana tapauksena. En ole varma. Voi olla että kuvittelen. Sitä en kyllä kuvittele että jonkinlainen hento yhteys meillä yhä on. Jonkinlainen keskinäinen kunnioitus... Tai jotain, en osaa sitä kuvailla. Se on tunne ja tunteita on kamalan vaikeata kuvailla. Ihan kuin jollain tasolla molemmat tietäisimme että kummallakin on yhä toiselle merkitystä ohi "normaalin" kaveruuden, mutta varsinkaan hän ei halua tai voi enää katsoa yhtään pidemmälle mihin se voisi johtaa. Usein puhutaan sielunkumppanuudesta. En ole mitenkään uskonnollinen tai henkinen ihminen, mitä noilla sitten tarkoitetaankaan, mutta hänen kanssaan olen ensi kertaa eläissäni jotain sen suuntaista kokenut. Tiedättehän sen tunteen kun ei tarvita sanoja... Kun tiedetään jo etukäteen mitä toinen aikoo sanoa? Ihan kuin jollain tavalla kuulisi tai näkisi ajatukset. Kun tuollaista kokee, sitä ei unohda. Eikä ihmistä sen takana.

Minä en taida kyetä olemaan ajattelematta että vielä joskus jotain voisi olla. Edes jotain pientä. Sekin olisi minulle isoa. Ja vaikka hänellä tällä hetkellä joku toinen olisikin, en lievästä mustasukkailustani huolimatta osaa siltikään ajatella asiasta mitenkään kovin negatiivisesti kuin hetkittäin. Lähinnä tulee ajateltua että yritän olla häiritsemättä mitenkään. Joskus taas tuntuu että voisin olla hiukan aggressiivisempi, ilmaista mielipiteeni ja haluni kovemmalla äänellä. Mutta ei minusta sellaiseen oikeasti olisi. Moinen sotisi luontoani vastaan ja lisäksi tiedän, ettei hän ole komenneltavissa. Eikä pidäkään olla. Toisinaan tutkin tarkoin hänen sanomisiaan... Muutamista sanoistakin löydän merkityksiä, joita niissä ei välttämättä ole, jotka on tarkoitettu vain normaaliksi jutusteluksi ilman sen kummempia piilomerkityksiä  Sitä vain niin kovasti haluaa nähdä edes pieniä merkkejä jostain jota ei ole enää olemassakaan... Vai onko? Kuulostan varmasti taas ihan pöljältä. Onneksi tulee kevät... Ja kesä. Ja muutto... Saa muutakin ajateltavaa. Vaan vielä pitää kiduttaa teitäkin, jotka tätä syystä tai toisesta olette lukeneet, jonkin aikaa tällä avautumisella.