Kirjoittaminen on jo vuosia ollut minulle sekä hyvä että paha asia. Hyviä puolia tuskin tarvitsee kenellekään kirjoittamista tai lukemista vähänkään harrastavalle perustella, mutta niitä pahoja ehkä. Jospa siis menettäisi blogineitsyytensä kirjoittamalla kirjoittamisen huonoista puolista, ongelmista joita minulle on seurannut siitä että olen kirjoitellut. 

Moni on sanonut että kirjoitan hyvin. Minuun on taidettu ihastuakin melkeinpä puhtaasti kirjoitusteni aiheuttamien mielikuvien ansiosta. Näin on luullakseni käynyt muutaman kerran, tai oikeastaan olen melko varma siitä. Ihastuminen on joskus, ainakin kerran, kehittynyt rakkaudeksikin, joka sittemmin lopahti suhteellisen nopeasti. En haluaisi ajatella että se lopahti ihan täysin siksi etten vastannutkaan kirjoitusteni aiheuttamia mielikuvia, eikä varmasti niin tehnytkään, mutta huonompina päivinä (ja niitä on ollut hiukan liikaa viime kuukausina) sekin käy mielessä. Mutta tuosta lisää ehkä joskus toiste.

Usein tulee tunne että on pakko kirjoittaa ajatuksiaan esiin ja ulos. Aikanaan tein sitä ihan perinteisesti kynällä paperille. Vihkoja kertyi, suurin osa niistä on vuosien varrella hävinnyt, mutta yksi on tallella. Kirjoittelin siihen hiukan ennen ensimmäisen lapseni syntymää ja vähän sen jälkeen. Nyt luettuna jokseenkin vaivaannuttavaa, mutta oli varmasti silloinkin ihan paikallaan jotta sai asioita käsiteltyä, saatua ne ajatuksista konkreettisempaan muotoon. Jotenkin juuri tuo on minulle tärkeätä, sen oman mielen näkeminen tekstinä. En osaa selittää miksi. Olen vain huomannut että mieli vähän kirkastuu, kun kirjoittelee murheitaan ylös. Ihan kuin osa siitä kulloisestakin ikävästä asiasta, joka ajatuksia vaivaa, poistuisi sormien kautta näppäimistölle ja sitä kautta jonnekin bittiavaruuteen. Ja jäisi sinne... Ainakin hetkeksi.

Eli en taida kirjoitella iloisista asioista paljoakaan. Tämähän ehkä saa aikaan vaikutelman synkästä, totisesta ja huumorittomasta miehestä. Minut hyvin tuntevat (joita kieltämättä ei paljoa ole) tietävät kyllä etten ihan niin tosikko ole kuin joistain kirjoituksistani voisi päätellä. Olen joillekin yrittänyt selittää, että kyse on oman pään puhtaanapidosta. Joku tekee sen jotenkin muuten, keinonsa kullakin. Joku laulaa, joku juo. Whatever floats your boat. On minulla huumorintajukin... Luulisin. Ehkä se on viime kuukausina ollut hiukan vähällä käytöllä, mutta on se olemassa enkä aio sitä hukatakaan.

En aio kirjoitella tänne missään tietyssä järjestyksessä tai mitenkään muutenkaan minkäänlaisen logiikan mukaan, jos satunnaista aivopieruilua ei lasketa logiikaksi. Ei tule kronologista elämänkertaa, ei johonkin tiettyyn asiaan tai ilmiöön keskittyvää kurttuotsaista keittiöpsykologista analyysiä siitä kuinka maailma olisi ihan helevetin paljon parempi paikka jos te kaikki tekisitte kuten minä. Tulee jotain ja joskus. Joku voi mahdollisesti joistain asiayhteyksistä ja anekdooteista, joita tänne tuotan, tunnistaa itsensä, jos nyt päätän tämän joskus julkisemmaksi tehdä ihan nimellä ja naamalla. Jos noin käy, vinkkiä tulemaan jos ette syystä tai toisesta pidä siitä mitä sanon. Lupaan jättää reklamaationne liki huomiotta. Oikeastihan osaan kyllä olla pöljäilemättä. Ainakin joskus. Onhan yksi suurimmista, vaikkei ainoa syy koko blogin aloittamiseenkin toinen ihminen. Joku jonka olemus, asenne ja mielipiteet vähän kaikesta ovat hyvin lyhyessä ajassa vaikuttaneet omaan ajatteluuni paljon. Ihminen, jota arvostan ehkä enemmän kuin ketään muuta ikinä ja jota ihailen monessakin mielessä, vaikka onkin aiheuttanut minulle murhetta ja minä hänelle kenties vielä enemmän. Joku jota rakastin hetken ja joka rakasti minua hetken, joku joka on yhä päivittäin mielessä vaikka ei pitäisi olla, jos osaisin suhtautua asiaan puhtaan järkevästi. Ja mikä nyt olisi parempi syy kirjoittaa kuin rakkaus? Tai sen loppuminen... Mutta ei tämä idea bloginpidosta yksin tuosta tapauksesta johdu, vaikka voikin olla vastuussa pitkälti siitä että aloitin sen juuri nyt. Paljon kauempaa kaikki kuitenkin lähtee. Kuten kaikilla.

Tämä taisi lähteä heti sivuraiteelle. Ei mitenkään tavatonta minulle. Ei tästä mikään ihmissuhdeongelmajööti pitänyt tulla. Tosin onhan se puoli elämästä ollut nyt pitkään ajatuksissa, oikeastaan ihan liikaa. Syksy 2013 oli yksi tähänastisen elämäni vaikeimpia aikoja. Oli valtavan vaikeata saada tukahdutettua niin voimakas tunne, joka ehkä elämäni parhaan kesän aikana ja sen jäljiltä mieleen hiipi. Enkä ole siinä tukahduttamisessa täysin onnistunut, tuskin koskaan täysin onnistunkaan. Olen joten kuten oppinut elämään asian kanssa, mutta töitä se on teettänyt. En tiedä muista, mutta olen jo 48 ja voisin väittää rakastuneeni ensi kertaa vasta viime kesänä. Ja koska tahti on ollut tuo, pidän melko epätodennäköisenä että vastaavaa enää koskaan tapahtuu. En mahdottomana, mutta epätodennäköisenä. Toivottavasti olen väärässä. Joku voi kutsua tuota asennevammaksi, että koska ajattelen noin, torjun jo etukäteen sen että jotain vastaavaa voisi tapahtua. Ja siinä voi olla perää. Mutta minkä tunteilleen voi? Miltä se mahdollisesta uudesta tuttavuudesta tuntuisi, jos hän huomaisi että toisen ajatukset ovat ihan muualla? Itse ainakaan en pitäisi moisesta, vaikken todellakaan ole sitä mustasukkaisinta tyyppiä. Olen sopinut itseni kanssa että annan tästä selviämiselle niin paljon aikaa kun se ottaa, olkoonkin että yksinäisyys ottaa toisinaan helvetin koville. Se, yksinäisyys siis, ei tosin ole mikään uusi ilmiö minun elämässäni. Se on nyt vain kumuloitunut, enemmän esillä. Otin kai sen lyhyen suhteen jollain tavalla perusteellisesti väärin. Kuvittelin kai että tämä on nyt selvä juttu, joka kestää mitä tahansa. Unohdin tehdä töitä sen eteen. En tiedä. Elämä kuitenkin jatkuu, vaatimatonkin elämä. Pidän siitä kuitenkin liikaa jotta antaisin edes tuollaisen tapauksen hukuttaa minut ihan kokonaan. En ole katkera, en vihaa. Yritän vain selvitä omalla tavallani. Tämä kirjoitteleminen on iso osa sitä.

Mikäkö on kirjoittelemisen huono puoli? Tässä tapauksessa se, että koen kirjoittaneeni itseni joksikin muuksi kuin mitä todellisuudessa olen. Tuo 2013 kesän suhde alkoi, jos niin voi sanoa, jo n. 10 vuotta sitten kirjoittelemalla. Sitä jatkui epäsäännöllisen säännöllisesti koko tuon 10 vuotta, kunnes muuttui ihan oikeaksi suhteeksi. Nyt jälkeenpäin en voi olla ajattelematta, että en ollutkaan se, jonka hän teksteistäni löysi. Tokihan muitakin syitä sen suhteen päättymiselle oli, enkä kiistä niitä, mutta varmasti tuo on yksi niistä. En osaa puhua kuten kirjoitan. Yritin kyllä, mutta en vain osannut. Tai kuvittelin osaavani... Se tuli yllätyksenä kun kuulin, etten puhu tarpeeksi, enkä niistä asioista jotka hän koki tärkeiksi, joita hän minusta haki. Ja kun sen kuuli, menin jonkinlaiseen jumiin. Tunsin pettäneeni toisen odotukset ja toiveet. Tarpeet. Se tuntui ja tuntuu yhä valtavan pahalta, siis nimenomaan se että hän pettyi minuun niin pahoin. Tuntui kuin olisin tuhlannut hänelle niin valtavan tärkeätä ja vähäistä omaa aikaa. Leijuin jonkinlaisessa hyvänolon pilvessä osaamatta nähdä ettei toinen leijunutkaan, kunnes oli jo liian myöhäistä. En tajunnut silloinkaan kun hän asiasta ensi kertoja huomautteli.

Eli lyhyesti: Itsensä voi kirjoittaa joksikin ihan toiseksi. Todellisuutta huomattavasti mielenkiintoisemmaksi. Ja se on ollut minulle se kirjoittamisen huono puoli. Oppi vain tuli turhan kovan kautta. Ehkä tämä asia kuitenkin piti kirjoittaa alta pois, jotta saa kirjoiteltua muustakin. Sitä paitsi olemme yhä ystäviä, vaikka uskonkin että hän ei enää kai koskaan tule olemaan minua kohtaan yhtä avoin kuin ennen. En silti valita. Paitsi ihan vähän :) Ja ystävänä, edes jonkinlaisena, haluaisin kyllä pysyäkin. Yksi inspiroivimmista ihmisistä johon koskaan olen törmännyt. Ihminen, jonka vuoksi olisin ollut valmis mihin tahansa, jos hän vain olisi antanut mahdollisuuden. Monella olisi paljon oppimista hänen elämänasenteestaan. Minullakin. Omista syistään (jotka kieltämättä ovat hyviä, liiankin hyviä) hän ei minua laskenut koskaan ihan kiinni itseensä. Se olisi kai vaatinut jotain, jota minusta vain yksinkertaisesti ei löydy. Hänen kannaltaan toivon, että joskus löytyy joku joka ne lukot avaa ja muurit purkaa. Hän olisi sen ansainnut. Itseni kannalta... No sanottakoot että tosiasiat täytyy myöntää vaikka se tekeekin kipeää. Voihan toisen puolesta olla iloinen vaikka saman syyn vuoksi olisi itse surullinen?

Ensi kerralla jotain ihan muuta.