Aiemmin kirjoittelin odottavani kesää, että se oikoisi asioita. Eihän vuodenaika sitä tee. Aika ehkä, ilman vuoden-etuliitettä. Itsetutkiskelua on riittänyt. Se alkoi syksyllä ja on jatkunut tähän päivään. Ja varmaankin jatkuu vielä pitkään. Sen verran pysäyttäväksi osoittautui tuo suhdejupakka josta tässä on tullut avauduttua. Sai todellakin miettimään itseään, käyttäytymistään ja reagoimistaan ihmisiin. Tai tässä tapauksessa ihmiseen. Enpä olisi etukäteen arvannut.

Kuten aiemmista teksteistäni on nähtävissä, olin välillä hyvinkin katkera. Tunsin tulleeni petetyksi. Ja aiheuttaneeni pettymyksen. Noiden kahden asian suhde on vaihdellut, hetkittäin hyvinkin nopeasti ja yllättäen. Tällä hetkellä päällimmäisenä on jälkimmäinen. Ei ehkä enää kuitenkaan niin voimakkaana kuin joskus. Emme ole olleet missään tekemisissä noin kahteen kuukauteen ja ehkä se on jotenkin auttanut omaa tilannettani. Yhä hän kyllä on mielessä ihan päivittäin, mutta tavalla jonka kanssa pystyy jo elämään.

Olen liki sataprosenttisen varma että hän seurustelee toisena kanssa. Uskoisin että on tehnyt sitä muodossa tai toisessa jo pitkään, ehkä jo loppuvuodesta saakka. Se oli sitä aikaa kun vielä sain (ehkä väärinymmärrettyjä) signaaleja sieltä päästä. Signaaleja jotka tuntuivat siltä että ehkä vielä sittenkin... En ole tuosta varma, eikä se tietenkään minulle enää mitenkään kuulukaan, mutta ajatuksena se ei ole miellyttävä, vaikka olenkin yhä sitä mieltä että hän on ansainnut paljon parempaa mitä on saanut aiemmilta seuralaisiltaan. Siis niiltä osin joista minä olen tietoinen. Kaikesta en ole.

Yhä enemmän myös tuntuu siltä, että hän ei sittenkään kovin paljoa itsestään ja toiveistaan minulle koskaan kertonut. Joskus tuntuu että olin testattavana. Tutkittavana. Että olisikohan tuosta miehestä mihinkään. Jaksaisikohan tuo mies tätä showta. Jaksaisikohan tuo ymmärtää. Ja ennen kaikkea jaksaisikohan ymmärtää niin ettei tuo omia ongelmiaan esille. Olen varmaankin väärässä, mutta kaikkea tulee mieleen.

Olen myös jatkanut sitä epämiellyttävien asioiden ja piirteiden löytöretkeilyä itseeni. Mustasukkaisuus jo onkin tullut esille. Toinen on tämä mielialavaihtelu. Liittyy varmasti pitkälti syksyllä pohjalukemiin vajonneeseen itsetuntoon, tai sen puutteeseen. Se otti lujasti osumaa. Tunnen itseni rumaksi, lihavaksi, mielenkiinnottomaksi. Hylätyksi. Tunnen ettei minulla ole paljoakaan arvoa. Tai ehkä pitäisi sanoa että tunsin... Päivän kunnosta riippuen. Joka tapauksessa, tämä koko juttu on antanut ajateltavaa ja murehdittavaa huomattavasti enemmän kuin olisin koskaan uskonut. On hetkiä jolloin elämä näyttää paremmalta, mutta on myös näitä hetkiä, kuten nyt, jolloin mikään ei näytä hyvältä ja tämä asia syö ajtukset täysin.

Tuntuu että annoin melkein kaiken mitä annettavissa oli. Hän taas vain osan siitä mitä olisi voinut antaa. Ja se osakin oli paljon enemmän kuin minun kaikki, joka ei riittänyt kuin hetkeksi. En tiedä haluanko enää koskaan rakastua. Jos niin käy, en tiedä osaanko olla pelkäämättä että sössin taas kaiken. Ja tuo pelko itsessäänhän jo tekee sen.