Eilen illalla poistin sinut kavereistani facebookista. Tämähän voi kuulostaa naurettavalta liki viiskymppisten ihmisten ollessa kyseessä, mutta se oli melko iso päätös. Joskushan napanuora pitää katkaista lopullisesti. Olen syyskuusta lähtien tuijotellut kuviasi siellä, en nyt enää viime aikoina tuntikausia päivässä, mutta liikaa kuitenkin.

Olet sanonut usein ettet halua hukata minua elämästäsi kokonaan. Olet sanonut että haluat pysyä ystävänä aina. Voi olla että meidän käsityksemme ystävyydestä ovat erilaisia, mutta et sinä minua tarvitse mihinkään. Sanaakaan et ole sanonut enää aikoihin. Et edes silloin kun olen vain kysellut kuulumisia tai tervehtinyt, onnitellut tms. Ei se ole ystävyyttä. En minä halua olla mikään varaystävä.

Tuntuu kyllä pahalta. Jotenkin niin lopulliselta. Sinä olet paljon kovempiluontoinen ihmisenä kuin minä. Et takuulla anele että otan takaisin ystäväksi sinne. En tiedä huomaatko edes koko asiaa. Ystäviähän sinulla riittää, mikä ei ole ihme. Kukapa sinun kanssasi ei haluaisi ystävä olla. Olisin kai minäkin halunnut... Mutta et sinä minua tarvitse edes siellä. Parempi kai näin. Kun ei kuule eikä näe, voi ehkä lopettaa ikävöimisenkin. Sen mitä siitä on jäljellä.

Elämä jatkuu. Arpia tulee ja niitä annetaan, tahattomastikin, ilman pahaa tarkoitusta. Tiedät etten ajattele sinusta pahaa. Kaikkea hyvää sinulle. Tiedän että pärjäät. Minunkin pitää alkaa pärjäämään.