Lauantaiaamupäivä. Ei oikeastaan ole kirjoitettavaa... Elämä on töitä, nukkumista ja kaupassa käyntiä. Risoo oma saamattomuus. Olen lihonut, vaikka liikunkin, esimerkiksi kaikki työmatkat pyörällä. Tänään pakotan itseni ulos.

Luin näitä juttujani. Yhden aiheen ympärillä taitavat pyöriä. Nyt kun on kulunut parisen viikkoa tuosta dramaattisesta ilmoituksestani, jossa kerroin poistaneeni hänet facebook-kavereistani, olen kyllä huomannut jonkinlaisen muutoksen itsessäni. Pikku hiljaa pystyn olemaan ajattelematta häntä ja pikkuhiljaa myös ajattelemaan muuta. Yhä kyllä harmittaa se etten kyennytkään olemaan ystävä kanssaan edes netissä, olen aina kuvitellut olevani ihminen, jonka kanssa on kenen tahansa vaivatonta pysyä ystävänä. Ehkä vielä joku päivä, kunhan aikaa kuluu tarpeeksi. Olen ajatellut että on minullakin oikeus ajatella itseäni edes tuon verran, että yritän poistaa ajatuksistani asian, joka häiritsee niitä ihan liikaa ilman että tuntisin tekeväni aina jotenkin väärin. Se, että yritän saada elämäni kasaan on kai minun etuni mukaista. Ketä tai mitä se auttaa, että istun koneen edessä tuijottamassa hänen kuvaansa pystymättä tekemään mitään muuta? Ei minua ainakaan. Tein sitä talven siinä määrin että sen piti loppua. Edelleenkään en ajattele hänestä mitään pahaa, mutta jotenkinhan yli ja ohi on päästävä ja kyettävä jatkamaan elämäänsä. Uskon että olen hyvällä alulla.