Jokohan tässä on märehditty yhtä ja samaa asiaa tarpeeksi. Siis tämän blogin tarpeiksi. Korvien välissä varmasti märehdintä jatkuu vielä kenties vuosikausia, mutta enpä tiedä saako siitä enää tuotettua tekstiksi saakka mitään mitä en jo olisi sanonut. Eiköhän jokaiselle lukijalle jo ole tullut selväksi että minulla on ikävä jotain, joka on melko lailla saavuttamattomissa. Ei varmastikaan mikään harvinainen tilanne kenenkään elämässä.

Yritän lopetella tupakointia. Voi olla että sekin tekee minut hiukan herkäksi mikä ehkä näkyy näissä teksteissäni. Ainakin olo on herkistynyt... Tai jotain. Levoton. 1 savuke noin kahteen vuorokauteen. Se ei ole paljoa, kun vielä viime viikolla tahti oli noin puolitoista askia per vuorokausi. Keskittymisvaikeuksia, hermostuneisuutta ja tuntuu kuin iho olisi kosketusherkempi kuin aiemmin. Onneksi töitä on paljon, nytkin istun töissä, samoin koko tulevan viikonlopun. Täällä on helpompaa pysyä erossa tupakasta tämän pahimman ajan.

Töissä on toisaalta tullut oltua ihan liikaa viimeisen n. kolmen-neljän kuukauden aikana. Täysin vapaita viikonloppuja vain noin joka kolmas. Muuten koko ajan töissä. Täällä on hiukan helpompi olla kuin kotona, jossa taas on hiukan liikaa aikaa vaipua itsesäälinsekaisiin ajatuksiinsa. Ja tupakoida kuin korsteeni.

Olen pitänyt itseäni jokseenkin vahvana, siis sellaisena joka kyllä selviää kunhan vain puskee menemään. Nyt on ollut myönnettävä että heikkouksiakin on, tai onhan niitä aina ollut, mutta nyt niitä on löytynyt kohdista joista ennen ei. Sydämestä varsinkin. Se ei ole kovin kovilla ollut vajaaseen viiteenkymmeneen vuoteen. Nyt on ja jotain pitää tehdä jotta rasitus kevenisi... Aloitetaan vaikka tupakasta.