Mikähän olisi paras tapa unohtaa ihminen, joka on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen, jota arvostaa ja rakastaa, mutta jota ei enää näe, joka todennäköisesti jo on löytänyt uutta seuraa eikä enää tunne mitään samaa minua kohtaan kuin minä häntä? Tai unohtaminen on väärä sana, parempi olisi kai kysyä miten voisin lopettaa rakastamasta, miten saisin nämä tunteet laimenemaan? Kun tämä on toisinaan ihan kamalaa. On joskus ihan tuskallista yrittää saada ajatukset pois hänestä. Joinakin päivinä tuntuu ettei mistään tule mitään. On vain ihan valtava ja mielentäyttävä ikävä. Että tämä joskus sattuu.

Viime aikoina on enenevässä määrin tuntunut siltä että hän tarvitsi minua vain siksi, ettei voinut tai halunnut puhua omista ongelmistaan muille. Minulle saattoi jotain kertoa. Nyt kun näyttää että hän on löytänyt muitakin kanavia asioista puhumiseen ja niiden käsittelemiseen, minä joudan mennä. Minulle ei enää ole käyttöä. Olen vain se hiukan kiusallinen ex, jonka möläytyksiä saa hiukan hävetä ja toivoa että kunhan se nyt pysyisi hiljaa ja olisi ihmisiksi.

Hämmästyttävää kuinka äkkiä kaikki muuttuu. Puolisen vuotta sitten olin tärkeä, olin hyvä ystävä, hetken ajan rakastettukin. Nyt... En minä edes tiedä mitä minä nyt olen. Haluat meidän pysyvän ystävinä, mutta vaikuttaa siltä ettet halua että minua näkyy missään tai että minusta kuuluu mitään. Sanot ettet halua minua elämästäsi kokonaan hävittääkään ja seuraavassa lauseessa annat ehtoja ystävyydelle. Ehtoja joita en voi täyttää mutta valehtelen voivani, koska kuvittelen että meistä joskus vielä voisi jotain tulla jos vain maltan odottaa. Valehtelen itselleni ja sinulle. Valehtelen että olen onnistunut unohtamaan tunteeni sinua kohtaan.

Kuulostan varmasti kamalan kateralta. Minussa tappelee kaksi tunnetta. Toisaalta en voi olla hänelle katkera, koska hän jos kuka ei sellaista ansaitse käytyään läpi mitä on käynyt. Hän on selvinnyt sellaisesta jota valtaosa ihmisistä ei koskaan joudu kohtaamaan. Toisaalta olen, koska menetin jotain, josta olen koko ikäni haaveillut. Tuota ristiriitaa on kamalan vaikeata käsitellä. Kirjoittaminen siitä on aina keino edes jotenkin saada tolkkua koko asiaan, ainoa keino saada perusteltua itselleen edes jotenkin jotain.

Jos joskus luet nämä, toivon että voisit ymmärtää minuakin. Tiedät että haluan sinulle vain hyvää. Minun vain on saatava tämä ulos itsestäni enkä halua vaivata sinua tällä enää. En kuten tein syksyllä. Sitä olen jo pyydellyt anteeksi monet kerrat. Mutta asia vaivaa minua yhä niin paljon että on kirjoitettava, vaikka toistankin itseäni koko ajan. En väitä että tämä asia olisi ongelmana mitään sinun ongelmiisi verrattavaa, koska se ei ole, mutta vaikka olenkin luullakseni hyvinkin empaattinen ihminen, joskus sitä vain on niin sisällä omassa tilanteessaan ettei auta vaikka kuinka ajattelisi että toisella on vielä vaikeampaa.

En koskaan ole odottanut kesää kiihkeämmin kuin nyt. En koskaan ole kaivannut valoa elämääni enemmän kuin nyt.