Jäin yksinhuoltajaksi 2002. Siis virallisesti, käytännössä olin sitä enemmän tai vähemmän jo vuodesta 1999. En halunnut sitä, yritin yhteishuoltajuutta jo ihan sen vuoksi, että en ollut terve. Henkisesti enkä fyysisesti. Mutta oli pakko. Miksi näin kävi, on pitkä tarina, johon liittyy paljon sairastelua, talousvaikeuksia, huonossa suhteessa pyristelyä ja kaikenlaista vastaavaa. Ja joka vaatii ehkä ihan oman juttunsa. Kaikki oli perseellään. En muista mikä silloin olisi olisi ollut niin hyvin, että sitä muistelisi nykyään mielellään. Osa vuosien 1996-2000 tapahtumista on hävinnyt muistista, osin sairastelun, osin kai stressin vuoksi.

En varmastikaan ole ollut kovin hyvä äidin korvike, enkä isänäkään mikään mallisellainen. Asia tulee aina toisinaan esille, kuten tänään aamupäivällä, nuorimmaisen (nyt jo 19, ainoa joka lapsistani yhä asuu kanssani) tultua kotiin hammaslääkäristä. Sanoi että miksi hänen hampaidenharjauksestaan ei aikanaan pidetty parempaa huolta, etteihän hän itse sitä pienenä ymmärtänyt. Tuohan näin tänne kirjoitettuna ei kovin erikoiselta tai elämää vavisuttavalta asialta kuulosta, mutta vastaavia juttuja on ilmennyt viime vuosien aikana usein. Tuntuu pahalta kuulla tuollaista, varsinkin kun tytär on ihan oikeassa. Voisin tietenkin puolustaa itseäni sanomalla että kun hän oli pieni, minulla oli täysi työ pysyä järjissäni edes sen vertaa että sain suoriduttua siitä välttämättömimmästä jota tarvittiin arjen pysymiseksi jotenkutenkaan kasassa. Mutta enhän minä voi noin sanoa. Eihän hän ole syyllinen mihinkään. En voi kaataa tuollaista asiaa hänen niskaansa. En kyllä voi välttyä siltäkään että tunnen itseni toisinaan kamalan huonoksi isäksi ja vanhemmaksi.

Kyllä lapset silti tietävät millaista aikaa heidän lapsuutensa minun näkökulmastani oli. Tietävät että ainakin yritin. Varmasti asioita olisi voinut tehdä toisinkin. Paremmin. Monta asiaa on, jotka kaduttavat, varmasti lopun ikää. En silti usko että he kovinkaan pahaa minusta ajattelevat, vaikka tiettyinä hetkinä saatan niin kuvitellakin. Tie tänne vain on ollut raskas, eikä matkalle mahdu paljoakaan suuria ilonaiheita. Monet Joulut esimerkiksi ovat olleet kaikkea muuta kuin niitä iloisia perhejuhlia, joita niiden pitäisi olla. Jotkut Jouluista haluaisin unohtaa, olivat ihan kamalia. Tuntui niin surkealta ja mitättömältä se rahattomuus, äidin suvun viha minua ja sitä kautta lapsia kohtaan, joka ilmeni (ja ilmenee yhä) juuri Jouluna ja muina juhlapyhinä, jolloin esim lapsenlapsia on tapana muistaa. Sieltä tehtiin hyvin tiukasti ja selkeästi selväksi, että olin kusipää, jonka lapsetkaan eivät ansaitse heitä. Monet syntymäpäivät ja jouluaatot on vietetty kaikkea muuta kuin iloisissa tunnelmissa. Ei toki kaikkia, mutta varsinkin lasten ollessa nuorempia niitä synkempiä tapauksia oli ihan liikaa.

Ollaan kyllä pyritty nyt jälkeenpäin puhumaan asiasta, olen selittänyt miksi ja mitä tapahtui. Perheterapiassakin käyty aikanaan parin vuoden ajan porukalla. Emme me (minä ja lapset) huonoissa väleissä ole, päinvastoin, mutta joissakin tilanteissa nuo vanhat muistot saavat vallan. Kuten tänään.