Olisi mukavaa kirjoitella jostain positiivisesta. Kertoa mitä tein viikonloppuna, hauskoja ja nokkelia, ehkä hiukan väritettyjäkin juttuja kaikenlaisesta hauskasta. Pitäisi vain valehdella, jotta sellaista irtoaisi. Olenkohan minä hiukan masentunut? Mitään ei vain tapahtu. Olen lopettanut ystävien häiriköinnin, tuntuu siltä etten osaa keskustella muusta kuin siitä kuinka ankeata minulla on. Ajelehdin sängyn, lähikaupan ja työpaikan väliä. En juurikaan näe ketään, työkavereita ja kaupan kassoja lukuunottamatta. Edes facebookissa monikaan ei enää jaksa edes vastata, kun sanon jotain, ei edes silloin kun yritän olla se entinen minä, jonka kanssa moni jutteli mielellään. Jolla oli ystäväpiiri. Miten tähän on tultu? Mihin vanha minä katosi ja mistä tämä nykyinen valju, harmaa ja synkkämielinen uusi minä tuli?

Ihmiset eivät pidä avoimuudesta. Pitäisi hymyillä kyyneltenkin läpi ja olla näyttämättä ulospäin sitä jos sisällä myllertää. Suomalainen mieshän ei valita. Avoimesti tunteistaan ja ongelmistaan, varsinkin jos ovat henkisellä puolella, puhuvaa pidetään hiukan omituisena. En tietenkään väitä että kaikki ajattelisivat noin, mutta omaan lähipiiriin näitä on sattunut turhan paljon. Eniten hämmästyttää se kuinka moni nainen katsoo kieroon miestä, joka puhuu "pehmeitä". Muutaman miehen kanssa olen kyennyt juttelemaan näistä ikävistäkin ajatuksista, mutta se tuli yllätyksenä kuinka helposti naiset alkavat vältellä. Ehkä kyse on siitä, että naiset haistavat tai kuvittelevat haistavansa liiankin herkästi sen, että nyt on kyse jätetyn miehen haikailusta entisen perään eivätkä halua moiseen sekaantua? Yleistys, tiedän, enkä tarkoita että koskisi koko maan naisväestöä. Mutta tuo ihmetyttää, koska olen itse aina ollut liiankin valmis olemaan kuuntelijana ja ymmärtäjänä pitkille ja raskaillekin vuodatuksille ihan vastaavista asioista. Minua on kehuttu siitä kuinka hyvä kuuntelija olen, kuinka minulle puhuminen on helpottanut. Miksi sama ei toimikaan toisinpäin? Olenko minä ollut jo pitkään jonkinlainen päänsisäisten asioiden ongelmajätekaatopaikka, jonne voi palata aina kun kipattavaa on, mutta jonka voi unohtaa taas siihen saakka kun taas ahdistaa? Kuka kuuntelisi kaatopaikkaa?

Tuntuu ihan älyttömän pahalta kun sanotaan etteivät nuo sinun ongelmasi ole mitään, pikkujuttuja. Pää pystyyn nyt ja uutta kohti! Mene ja elä! Hommaa nainen! Katso minua, minulla on NÄIN suuria ongelmia mutta silti jaksan hymyillä ja olla positiivinen, sinä taas synkistelet kuukausikaupalla yhden lyhyen kesäromanssin päättymistä vaikkei mitään oikeata hätää edes ole. Ole mies ja unohda moiset! Ei auta juurikaan selittää, että kaikki lähtee paljon kauempaa kuin viime kesästä, yleensä ei edes jaksa selittää. Pääsee vähemmällä kun antaa olla, luopuu koko asiasta ja palaa takaisin hiljaisuuteen. Ja eniten ottaa päähän se että ne, jotka käskevät piristymään ja tekemään asioille jotain valittamisen sijaan, ovat pääsääntöisesti ihan oikeasssa. Loppujen lopuksihan sitä tekee elämänsä itse. On vain joskus vaikeata antaa vain niiden mukavien asioiden vaikuttaa mielialaansa, jättäen ei-mukavat huomiotta. Varsinkin jos mitään mukavaa ei juurikaan tapahdu.

Pitäisiköhän minun sittenkin aloittaa koko tarina ihan alusta?