Kuten aiemmista kirjoituksistani voinee päätellä, olen nykyään melko yksinäinen. Jotenkin vain ihmiset ovat ympäriltä kaikonneet. Vanhatkin ystävät, tai no uusiahan ei ole juuri tullut hommailtua viime vuosina. Muutamia huomiota on tullut tehtyä joistakin ihmisistä...

Monet ovat olleet ystäviä ja pitäneet yhteyttä vain silloin kun heillä itsellään on ollut ongelmia elämässään. Siinähän ei sinällään mitään pahaa ole, mutta siinä on, että minut dumpataan suunnilleen sillä sekunnilla kun ne ongelmat poistuvat. Joku voi tietenkin ajatella että liioittelen, ryven itsesäälissä ja paisuttelen asioita. Mutta en... Ainakaan tietoisesti. On kai se toisaalta jotenkin normaaliakin, että kun ongelmia on, niille haluaa ymmärtäjän ja kuuntelijan. Sen tarve sitten vähenee jos ei ongelmiakaan enää ole. Pitäisi kai olla tyytyväinen että on edes jossain hyvä ja suosittu. Väliaikaisena olkapäänä.

Viime aikoina on tullut mieleen että jotain sellaistahan taisin lopulta olla hänellekin, jonka kanssa viime kesänä se suhteenpoikanen oli. Nyt kun siellä päässä menee hiukan paremmin, minua ei enää tarvita mihinkään. Hän usein sanoi että haluaisi pysyä ystävänä... En vain tiedä mihin hän tarvitsee ystävää, jota ei näe, josta ei kuule, eikä haluakaan nähdä tai kuulla. Varallaoleva varaystävä? Se kiltti ja vaatimaton, joka aina jaksaa kuunnella, muttei koskaan vaadi mitään. Jonka luo voi aina palata jos sattuu olemaan ymmärtäjän tarve. Kunhan muuten pysyy pois silmistä.

Rakkauden voi jakaa koko maailman kanssa, yksinäisyyttä ei kenenkään. Katkeraa itsesäälitilitystä? On. Muuta ei nyt irtoa.