Nuorimmainen tytär (19) oli viikon tädillään, äitinsä siskolla. Aloin jännittämään jo ennen lähtöään, koska vanhasta muistista osasin odottaa ongelmia. Enkä odotellut turhaan, tälläkään kertaa. Äitinsä suku on joiltakin osin täydellisen kusipäistä. Anteeksi ilmaisu, mutta juuri muuten heitä ei voi käsitellä. Ovat jo pitkään, jo kauan ennen kuin jäin yksinhuoltajaksi, pitäneet minua ja lapsia hampaissaan. En viitsi tässä eritellä ja yksilöidä asioita ja tapauksia, mutta voin vakuuttaa että ovat tehneet elämämme hankalaksi kaikin keinoin, mitä vain lähisuvulla käytössään voi olla. Jatkuva, pitkitetty kosto siitä ettei lasten äidistä ollut äidiksi. Koston kohde olemme me. Ja se vain jatkuu.

Tyttö tuli eilen illalla kotiin ja on itkenyt suunnilleen siitä lähtien. Sai vielä junassa pidettyä itsensä kassassa, mutta tänne päästyään kaikki tuli taas kerran ulos. Häntä oltiin valvotettu, tiuskittu, kuulusteltu, haukuttu. Kaivettu vanhoja asioita, joista osaan hänellä ei ole osaa eikä arpaa, ei edes muistikuvia ja ammuttu silmille. Olen niin älyttömän vihainen ja surullinen. En minä enkä ole ollut täydellinen, mutta olen oman osani tuosta jo saanut, se ei vain näytä tälle suvulle riittävän. Lapsetkin pitää yrittää tuhota.

Ennen kuin joku sanoo että katkaise välit ja johan aikuinen lapsi voi sen itsekin tehdä... Me tiedämme kyllä. Mutta ei se aina ole niin yksinkertaista.

Tarvitsisin apua... en tiedä minkälaista tai keneltä. Saisi edes juteltua jonkun kanssa. Väsyttää.