Ikävä on ikävä tunne, kun tietää ettei sen kohdetta tule todennäköisesti enää koskaan pitelemään. Viimeinen ajatus maate mennessä, ensimmäinen herätessä. Ja usein unessa. Olen aina pitänyt hiukan hölynpölynä kun sanotaan jonkun olevan se ainoa oikea, se joka vie jalat alta. Aina ajatellut, että sellaista tapahtuu vain elokuvissa. Tuo tapa ajatella juontaa varmasti juurensa lapsuuteen ja varhaiseen teini-ikään, jolloin hallitseva tunnelma minun maailmassani oli pelko. Ei toki aina, mahtui niihin vuosiin mukaviakin asioita, mutta kun nyt muistelee, tulee ensimmäisenä mieleen se jännitys, joka kasvoi lähestyttäessä viikonloppua.

Isä oli juomatta vuosikausia ennen minun syntymääni ja käsittääkseni vielä jokin aikaa sen jälkeenkin, mutta niistä ajoista en luonnollisesti muista itse mitään. Vanhemmat sisarukset ovat kertoneet hänen olleen heidän lapsuudessaan hiljainen, mutta kunnollinen ja rauhallinen. Sitä on ollut vaikea uskoa, kun muistaa millainen hän omissa muistikuvissani on. räyhäävä, väkivaltainen, vainoharhainen ja kaikille ilkeä juoppo, varsinkin viimeisinä elinvuosinaan. Se aika, jolloin käsittääkseni ihminen saa tunne-elämälleen pohjan, perustan jonka kautta tiettyjä asioita käsittelee loppuikänsä, oli hyvinkin ikävää aikaa. Piti olla varpaillaan, varoa tekemästä mitään mikä hermostuttaisi isää. Jännityksessä, vatsa kipeänä. Opin kai silloin olemaan näyttämättä tunteita. Ehkä se vain johtuu siitä, ettei meillä muita tunteita näkynyt kuin pelkoa, jännitystä ja vastaavia. Ei halailtu, ei sanottu mitään kannustavaa, ei kehuttu, edes silloin kun aihetta oli. Kaikkien ajatuksissa oli muuta. Hymytöntä aikaa. Vanhemmat sisarukset eivät vielä nykyäänkään täysin usko tätä kun kerron, mutta he eivät enää olleetkaan näkemässä ja kokemassa sitä pahinta aikaa. Minä, pikkusisko ja äiti olimme. Pikkusiskon kanssa ollaan joskus puhuttu tästä ja molempien muistikuvat ovat hyvin samankaltaisia. Hänkin on myöhemmin sanonut että se aika vaikutti paljon, varsinkin ihmissuhteisiinsa. Ne eivät ole ihan putkeen menneet hänelläkään.

En oikeastaan halua kertoa ihan kaikkea mitä tapahtui. Joidenkin asioiden on kai parempi antaa olla ja mennä ja yrittää itse olla edes hiukan parempi isänä. Olen kai minä siinä onnistunut. Mutta ihmissuhteissani en. Kai minä rakastaa osaan, ainakin tiedän miltä se tuntuu. Nyt tiedän. Sanoin viime kesänä ensimmäistä kertaa elämäni aikana jollekin Minä rakastan sinua, jos lapsia ei oteta huomioon. Ja todellakin tarkoitin sitä. Sen sanominen ääneen oli minulle valtavan iso asia ja kuvittelin, että se olisi yhtä iso toisellekin osapuolelle. En väitä että hän sen otti ihan olankohautuksella, uskon että hänkin rakasti minua ainakin hetken, mutta ei se hänelle varmaankaan niin maata kaatava kokemus ollut kuin minulle. Tunsin itseni ihan eri mieheksi. Kaikki sanoivat minun muuttuneen ja hyvään suuntaan. Ennen kaikkea lapset olivat silminnähden onnellisia. Tunsin että olen viimeinkin ymmärtänyt jotain. Että olen viimeinkin saanut karistettua selästäni sen pelon, joka siellä on lapsuudesta saakka roikkunut. Pelon tunteita ja niiden näyttämistä kohtaan. Mutta ehkä niin ei ihan täysin ollutkaan. Se ei hänelle ollut tarpeeksi. Se ehkä olisi ollut, jos hänen elämässään ei olisi sitä kaikkea muuta, jota siinä yhä on ja joka ymmärrettävästi vie hänen ajatuksistaan niin suuren osan, että minun hapuileva rakastamiseni ei riittänyt. Siinä ei ollut tarpeeksi voimaa mennäkseen läpi niiden vaikeuksien muurin, joita elämä hänen eteensä oli kasannut. Harva meistä saa kestää yhtä paljon.

Eli ikävä jäi. Ehkä se laantuu vuosien mittaan, mutta ei se ikinä täysin sammu. En usko. Tuollaisia ihmisiä ei paljoa ole. Pitäisi kai koettaa saada itsensä ja tunteensa häntä kohtaan tasolle, jolla pystyisi muistelemaan häntä ja viime kesää hyvillä mielin, tuntematta kovin paljoa niitä ikäviä asioita jotka väistämättä liittyvät vielä pitkään siihen, että kaikki päättyi niin nopeasti ja yllättäen.

Minä rakastin sinua ja olen kiitollinen siitä että sait sen aikaan. En tiedä rakastanko enää, ainakaan samalla tavalla kuin vielä hetki sitten, mutta tulet varmaankin aina olemaan minulle se ihminen, joka availi ehkä tietämättäänkin minun lukkojani. Kunpa olisin itse pystynyt samaan. Ehkä tästä nykyisestä haikeudesta vielä nousen joskus. Uskoisin niin. Toivottavasti pysymme ystävinä ja toivottavasti sinäkin voit vielä joskus luottaa minuun kuten ennen, ilman pelkoa siitä että alkaisin ruikuttaa sinua takaisin kuten loppuvuodesta taisin tehdä. Toivottavasti ymmärrät miksi niin tein. En tee enää, haluan pitää sinut ystävänäni, edes etäisenä. Olisi mukavaa tietää mitä sinulle kuuluu, jutella kaikesta. Nyt olen tainnut pullahtaa ulos siitä maailmasta. Et enää luota minuun kuten ennen ja ymmärrän sen. Pelkäät että alan taas ruikuttamaan. Siksi koitan pysyä hiljaa... Kirjoittelen tänne.